Hetki sitten törmäsin yhteen kirjoitukseen, jossa eräs bloggaaja
pohti muuttoa ulkomaille 1 kuukaudeksi. Siinä hän kirjoitti, että omia unelmia
pitää toteuttaa ja välimatka entisestään vahvistaa suhdetta. Olen hänen kanssa
samaa mieltä. Rinnalla pitää olla se oikea ihminen, joka ei estä sinua
toteuttamasta omia unelmiaan vaan rohkaisee kohti niitä. Haluaisin tulla
kirjottamaan ajatuksistani koskien ikävää ja kaukosuhdetta. Tässä on nyt jo
kulunut yli 3 kuukautta siitä, kun hyvästelimme linja-autoasemalla ja minun
matkani tänne alkoi. Molemmat ymmärsivät, että helppoa ei todellakaan tule
olemaan tämä aika, jonka joudumme olemaan erossa toisistamme. Totta kai
kaukosuhdetta paljon helpottavat nykyajan whatsappit ja skypet ynnä muut.
Päivittäin pystyy olemaan toisen kanssa yhteydessä, mutta onhan se aivan eri
asia olla toisen kanssa vieressä kun nähdä hänen kasvonsa tietokoneen ruudussa.
Ennen lähtöä osasin henkisesti varautua, että jossain vaiheessa iskee ikävä ja
kova sellainen. Kaksi ensimmäistä kuukautta meni rehellisesti sanottua
yllättävän hyvin ja todella nopeasti. Kaikki oli minulle uutta - uusi kaupunki, uusi koulu, uudet
tuttavuudet. Syynä ehkä oli myös se, että emme missään vaiheessa tienneet
tarkkaa ajankohtaa koska näemme seuraavaksi. Mutta sitten alkoi se ikävän tunne muistuttaman itsestään...
Kyllä se
välimatka vahvistaa suhdetta, mutta tuo se matkaan myös niitä pieniä riitoja,
turhautumisia ja turhia kiukuttelujakin. Onhan se 3 kuukautta aika pitkä aika
olla näkemättä toista. Turhistakin asioista tuli kinasteltua, joista ei
välttämättä kumpikaan olisi välittänyt jos olisimme olleet yhdessä. Vaatiihan
kaukosuhde molemmilta todella paljon. Luottamista, rehellisyyttä, avoimuutta,
joustavuutta, enemmän huomiota... Toiselle pitää jatkuvasti näyttää kuinka
tärkeä ihminen omassa elämässä hän on. Molempien pitää pysyä todella vahvana, vaikka myönnetään että niitä romahduksiakin tuli. Onneksi hän osasi olla ymmärtäväinen ja aina
löytää ne tsemppaavat sanat, jotka antoivat lisää piristystä ja voimaa
jaksamiselle. Osasi olla minun tukena.
Kova on ikävä myös
läheisiä ystäviä, puhumattakaan perheestäni. Viimeisen 9 kuukauden aikana olen
nähnyt molempia toooooodella tooodella vähän. Ikävöin paljon pikkusiskoani.
Riittää jopa yhden käden sormet kertomaan kuinka harvoin olen viettänyt heidän
kanssa aikaa. Muutettuani Savonlinnaan ja sen jälkeen tänne Madridiin, olen
nähnyt perhettäni tasan 4 kertaa... 9 kuukauden aikana 4 kertaa... Kuulostaa
aika kamalalta, kun sanoo tämän ääneen. Joitain kavereita olen nähnyt vielä
harvemmin.. Onneksi omistan niitä ihania ja läheisiä ystäviä, joiden kanssa
olen lähes päivittäin tekemisissä. Toisten ystävien kanssa vähän enemmän ja
toisten kanssa vähän vähemmän. Kiitos muutamalle niistä, jotka ovat olleet koko
ajan minun kanssani mukana tässä matkassa.
Ikävä on kova.
Tämän jälkeen osaa varmasti arvostaa yhteistä aikaa vielä enemmän, kun sitä on
viimeisen, no melkein vuoden aikana ollut niin vähän. Ja vielä on hieman
jäljellä. Jäljellä on vielä 6 viikkoa täällä Madridissa ja sitten odottaa paluu
takaisin Suomeen perheen ja ystävien viereen. Odotan tätä hetkeä todella
paljon, mutta tiedän jo nyt että tulee olemaan haikeata myös hyvästellä
Madridin ja tämän huikean kokemuksen kanssa.
MUTTA !!! TÄNÄÄN
OLEN MAAILMAN ONNELLISIN IHMINEN! Vihdoin ja viimein yli 3 kuukauden odotus ja
ikävöinti päättyy. Hän saapuu tänään luokseni. En vieläkään voi uskoa tätä
todeksi. Tunteet ovat sekavat tällä hetkellä. Tämä päivä on todella koittanut.
Tapahtuuko tämä oikeasti vai onko pelkkää unta.. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti